Avoir fiscal oli loistava -Wahlroos

Björn Wahlroosin mukaan siirtyminen avoir fiscal -verojärjestelmään 1990-luvulla oli yksi keskeinen tekijä Suomen nopeassa nousussa lamasta.

Björn Wahlroos

kirjasta Kuinkas tässä näin kävi?

 

Vuodesta 1990 vuoden 2004 loppuun Suomen yritys- ja pääomatuloverotus perustui avoir fiscaliin. Uudistuksen ensimmäinen vaihe toteutettiin Erkki Liikasen ollessa valtiovaraniminisetrinä, ja se oli kiistatta suuri menestys. Lakiesitys sen perumiseksi annettiin kuusitoista vuotta myöhemmin ja sen allekirjoitti hänen puoluetoverinsa Antti Kalliomäki.

 

Avoir fiscal on ranskaa ja merkitsee sanatarkasti ”olla vero(saatava)”, mutta tarkoittaa siis verohyvitystä. Suomen kielellä ”yhteisöveron hyvitysjärjestelmä” merkitsi sitä, että yrityksen maksama tulovero hyvitettiin sen osakkaille heidän osingostaan maksamaa veroa määrättäessä. Yhdessä vuonna 1993 toteutetun eriytetyn tuloverojärjestelmän kanssa se teki osingoista käytännössä verottomia. Avoir fiscal ja eriytetty tuloverotus muodostuivat maamme taloushistorian ehkä merkittävimmäksi verouudistukseksi.

 

Kun yhteisöverokanta vuonna 1993 laskettiin 25 prosenttiin, avoir fiscal -järjestelmä johti yhtiöstä jaetun voiton kokonaisverotuksen alenemiseen noin kolmannekseen siitä, mitä se oli ollut 1980-luvulla. Tämä johtui siitä, että kaksinkertaisesta verottamisesta luovuttaessa myös verokannat puolitettiin. Vuonna 1985 yritysten tuloverokanta oli korkeimmillaan ylittänyt 60 prosenttia ja osingoista maksettiin veroja oman marginaaliverokannan mukaan, yleensä selvästi yli 50 prosenttia.

 

Vaikka osa maksetuista osingoista oli yrityksen verotettavasti tulosta vähennyskelpoisia, kokonaisveroaste nousi lähes aina yli 70 prosenttiin. Yritykset pystyivät tuolloin kuitenkin tekemään varauksia huomattavasti nykyistä enemmän ja myyntivoittoja verotettiin osinkoja kevyemmin. Tavaksi tuli siksi siirtää yhtiön tuloverotusta ajassa eteenpäin ylisuurilla varauksilla ja sitten myydä sen osakkeet ostajalle, joka pystyi purkamaan varaukset ilman suuria tuloveroseuraamuksia. Käytännössä tämä teki tappioista kauppatavaraa.

 

Avoir fiscal oli ainutlaatuinen taloudellinen menestys, mutta se oli harvinaislaatuinen myös toisessa mielessä. On vaikea löytää esimerkkiä verouudistuksesta, josta eduskunta olisi ymmärtänyt yhtä vähän kuin avoir fiscalista. Kun eduskunta joulukuussa 1988 hyväksyi lain yhtiöveron hyvitysjärjestelmästä, todella harva edustaja ymmärsi, mitä oli tekemässä. Eikä sitä ymmärtänyt moni muukaan. Muistan hyvin, miten syksyllä 1993 nostin tuolloin omistamastani Mandatum-yhtiöstä ensimmäiset osinkoni ja luulin kirjanpitäjäni syyllistyneen virheeseen, kun niistä ei ollut pidätetty veroa.

 

Ensto-yhtiöiden pääomistaja Ensio Miettinen kirjoitti Kauppalehteen omantunnontuskistaan huomatessaan maksavansa yritystulostaan vähemmän veroja kuin hänen omat työntekijänsä palkoistaan.

 

Nykypäivään verrattuna 1980-luvun lopun talouskeskustelu oli kuitenkin yleensä raikasta, ja sitä dominoi huoli kilpailukyvystä ja talouskasvusta. Edellisen vuosikymmenen vasemmistolaisuus ja verotuksen tulonjakovaikutuksia voimakkaasti korostanut debatti oli vielä tuoreessa muistissa, eikä siihen haluttu palata. Erkki Liikanen tosin sai jonkin verran kritiikkiä osakseen valtiovarainministeriön postitettua jokaiseen suomalaiseen kotiin pienen pamfletin otsikolla ”Verotus kevenee”, jossa uudistuksia esiteltiin hyvin myönteisessä hengessä.

 

Muistan myös hyvin ajatuksenvaihdon hänen seuraajansa Iiro Viinasen kanssa, jossa Viinanen tiedusteli mielipidettäni yhteisöverotuksen uudistussuunnitelmista. Pidin niitä tietenkin hyvinä ja ehdotin yritys- ja pääomatuloverokannaksi 30:tä, jota pidin riittävän alhaisena. Hämmästyksekseni asia, ilman sen laajempaa kannunvalantaa, oli jo ratkaistu. ”Se tulee nyt olemaan 25”, sanoi Viinanen – ja sillä siisti.

 

Uudistusten myötä valtion yhteisöveroaste aleni siis viidessä vuodessa 43:sta 25:een, yhteisötulot vapautettiin kunnallis- ja kirkollisverosta ja kotimaahan maksetut osingot tulivat käytännössä verottomiksi. Samalla veropohjaa kasvatettiin kaventamalla yritysten varaus- ja poistomahdollisuuksia. Olisi helppo uskoa, että näin suuret veronalennukset olisivat johtaneet merkittäviin verotulojen menetyksiin. Toisin kuitenkin kävi. Tuotettuaan vuonna 1992 valtiolle alle miljardi euroa yhteisöveron tuotto lähes kahdeksankertaistui ja nousi vuonna 2000 jo 7,5 miljardiin. Samalla sen osuus kaikista valtion välittömistä verotuloista nousi viidestä prosentista kahteenkymmeneenviiteen.

 

Olisi houkuteltavaa lukea koko tämä verotulojen kasvu avoir fiscalin ansioksi. Sitä se ei tietenkään ollut. 1990-luku oli Suomen taloushistoriassa erikoinen jakso, jona ICT-teollisuus Nokian johdolla ainutlaatuisella tavalla myötävaikutti talouden ja sitä kautta myös verotulojen kasvuun. On kuitenkin syytä panna merkille, että Nokia-vetoinen metallituoteteollisuus (jolla nimellä se vielä tuolloin tilastoissa kulki) ei selitä kuin 16 prosenttia vuosien 1992-2000 verotettavien voittojen kasvusta.

 

Verotuloja kasvatti tietenkin myös se, että varausten tekoon oli aiempaa pienemmät mahdollisuudet. Kun tulos oli kevyesti verotettua, sitä myös näytettiin ja jaettiin osinkoina osakkaille. Tärkein verotulojen kasvun selittäjä on kuitenkin yleinen talouskasvu. Sitä kuinka suuri osa tuosta kasvusta johtui verouudistuksesta, on vaikea sanoa. Mutta selvää on, että avoir fiscal oli tärkeä ja devalvaatioiden ohella ehkä tärkein syy siihen, että Suomen talouskasvu elpyi nopeasti ja korjasi laman tuhot – toisin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

 

Avoir fiscal kannusti yrityksiä investoimaan, tehostamaan pääomiensa käyttöä, näyttämään tulostaan ja vahvistamaan tasettaan. Vuoden 2009 finanssikriisin aikana – toisin kuin viisitoista vuotta aiemmin – konkurssien määrä kasvoi vain vähän tavanomaisesta sen ansiosta, että yritysverotus edisti avoir fiscal -vaiheen aikana omien pääomien kartuttamista. Tehdasteollisuuden omavaraisuusaste laski 1990-luvun laman myötä yhteisöverouudistuksen edellä 31 prosenttiin. Siitä se alkoi nousta ja saavutti vuonna 2000 jo 50 prosentin tason, jolla se, pienin vaihteluin, pysyi aina vuoden 2009 finanssikriisiin saakka. Samalla verouudistus näytti tuottavan myös yrittämisen renessanssin. 1980-luvun nopean kasvun jäljiltä maassa oli vuosikymmenen lopulla 209 151 yritystä; vuonna 1994 niitä oli laman jäljiltä enää 177 785. Siitä alkoi sitten nousu, jota jatkui aina vuoteen 2009, jolloin yrityksiä oli 263 759.

 

Mutta jos avoir fiscal todella oli näin suuri menestys, miksi siitä luovuttiin? Virallisen selityksen mukaan muutos tuli välttämättömäksi, koska EY:n tuomioistuin totesin yhteisöveron hyvitysjärjestelmän Euroopan unionin verotusperiaatteiden vastaiseksi sen kohdellessa kotimaisia sijoittajia muita EU-kansalaisia paremmin. Tämä on parhaimmillaankin puolitotuus. Mikäli avoir fiscalia vastaavalla järjestelmällä olisi haluttu jatkaa, olisi se ollut mahdollista määräämällä osingot pääomatuloverotuksessa verottomiksi. Niin ei haluttu tehdä, ja siksi vuonna 2005 palattiin yritystulon kaksinkertaiseen verotukseen.

 

Päätökseen myötävaikutti monta tekijää. Avoir fiscalin suomalainen ”isä”, Helsingin yliopiston finanssioikeuden professori Kari S. Tikka oli muuttanut mielensä. Hänen aikoinaan valmistelemansa yhteisöverouudistus oli ollut liian suuri menestys. Suomi oli hänen mielestään muuttumassa osakkeenomistajien veroparatiisiksi. Hän oli myös sitä mieltä, että oli tullut aika eriyttää pääomatulo- ja yritysverokannat toisistaan niin, että yrityksiin jätetyt voittovarat voisivat olla kevyemmin verotettuja. Ja tietenkin avoir fiscaliin liittyi myös rajanveto-ongelmia. Monet yrittäjät, asianajajat ja lääkärit muunsivat yhtiöittensä avulla ansiotulojaan kevyemmin verotetuiksi pääomatuloiksi. Huvittavaa kyllä, yrittäjien lobbaus johti siihen, että uusi verojärjestelmä ei juurikaan korjannut tätä epäkohtaa.

 

Viimeiseksi on vielä syytä mainita, että maamme suurimmille yhtiöille Nokialle ja Nordealle avoir fiscal tuotti sijoittajasuhdeongelmia. Nokian osakkeenomistajista yli 90 prosenttia oli ulkomaisia, ja useimmat heistä maksoivat osingoistaan lähdeveroa. Nordea vuorostaan oli juuri muuttunut ruotsalaiseksi, ja sen suomalaisosakkaat eivät siksi saaneet yhteisöveron hyvitystä ja joutuivat siten maksamaan osingoistaan tuloveroa. Kummankaan yhtiön johto ei pitänyt yhteisöveron hyvitysjärjestelmän purkamista huonona asiana – joskin Nokian johto muutti mielensä myöhemmin. Nordean tuolloinen suomalaisjohto sen sijaan aktiivisesti lobbasi avoir fiscal -järjestelmästä luopumisen puolesta.

 

Suomella ei tässäkään ollut malttia vaurastua. Vaikka maassa edelleen oli maailman tasaisimpiin kuuluva tulonjako, oli yrittäjien ja teknologiasijoittajien vaurastuminen 1990-luvulla ollut liian silmiinpistävää. Ei tarvittu Rytsölän veljesten Lamborghineja muistuttamaan tulonjakopoliitikkoja siitä, että jotakin oli Suomessa muuttunut. Pääomatuloverotusta kiristettiin ensin 25:stä 28:aan ja sitten 29:ään prosenttii, mutta se ei riittänyt. Vuonna 2005 avoir fiscal haudattiin, ja kaksi vuotta myöhemmin talouskasvu pysähtyi kymmeneksi vuodeksi.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Kuinkas tässä näin kävi?, Björn Wahlroos, Otava, 2019. Björn Wahlroos (s. 1952) on kauppatieteiden tohtori. Hän toimii Sampo Oyj:n ja UPM-Kymmene Oyj:n hallituksen puheenjohtajana.

 

Kommentit